Sota ja jälleenrakentaminen Riihimäellä

Talvisodan aikana (1939-1940) ja sen jälkeen Suomessa oli kova pula asunnoista, rakennusmateriaaleista ja suuri osa miestyövoimastakin oli rintamalla. Pommitukset olivat tuhonneet rakennuksia ja myös karjalaisen siirtoväen asuttamiseksi tarvittiin entistä enemmän asuntoja.

Välirauhan aikana (1940-1941) Riihimäelle muutti noin 600 Karjalan siirtolaista, joille oli etsittävä asunto. Rakentaminen ja asuttaminen vaativat erityisjärjestelyjä ja rakennuslautakunnan tehtävät peri järjestysoikeus[1]. Kesällä 1940 perustettiin huonevuokralautakunta, jonka tarkoituksena oli hankkia asuntoja niitä tarvitseville.[2]

Ja tarvitsijoita riitti. Huonenevuokralautakunta joutui toteamaan vuonna 1941, että asuinhuoneistoista on niin suuri puute, että ”useat suuretkin perheet asuivat joko alivuokralasina tai aivan pienissä saunakamareissa y.m. tai suorastaan kauppalan ulkopuolella kulkien pitkiä matkoja päivittäin toimipaikkoihinsa.”

Lautakunnalla oli selvä ja realistinen näkemys tilanteesta: ”epäkohta ei korjaudu yksinomaan odotettavissa olevan siirtoväen poismuuton johdosta, eikä myöskään asunnonvälityksellä tai säännöstelymääräyksillä[3], vaan olisi rakennustoiminta saatava elpymään”.[4]

Asuntotuotantoa olisi täytynyt kasvattaa, mutta sodan vaikutus oli aluksi päinvastainen. Tämä näkyy selvästi rakennusasioiden, rakennuslupien ja valmistuneiden rakennusten määrän laskuna.

Vuonna 1940 rakennusasioita oli kaupungissa käsiteltävänä yli 200, seuraavana vuonna määrä oli pudonnut jo puoleen ja vuonna 1942 niitä oli alle 50. Uudisrakennuksille myönnettiin 1942 vain 14 lupaa, joista asuinrakennuksia oli 8. Samana vuonna valmistui 20 uudisrakennusta, joista 12 oli asemakaava-alueella ja 8 sen ulkopuolella. Asuinrakennuksia näistä oli 13.[5]

Vuonna 1945 Riihimäellä myönnettiin rakennuslupia uusille asuinrakennuksille 113 kappaletta ja tonttimittauksia pantiin vireille 27. Uudisrakennuksia valmistui 76 kappaletta ja näistä 46 oli asuinrakennuksia. Myönnettyjen rakennuslupien ja valmistuneiden rakennusten määrä kasvoi vuosittain, niin että vuonna 1947 rakennuslupia myönnettiin jo 286, näistä uudisrakennuksille 167 lupaa.

Vaikka lupia myönnettiinkin aiempaa enemmän, rakentaminen oli hiljaista. Rakennuksia valmistui vuonna 1947 vain 50, joista asuinrakennuksia 29. Järjestysoikeuden mukaan valmistuneiden rakennusten määrän pienuuteen oli syynä pula rakennustarvikkeista, mutta myös kiristynyt rahatilanne. Vuonna 1947 myönnetyt rakennusluvat kohdistuivat lähinnä pieniin puurakenteisiin yhden perheen puisten omakotitaloihin ja maanhankintalain alaiseen rakentamiseen. Säännöstely oli niin kovaa, että rakennustoimikuntakin joutui toteamaan, että miltei kaikki talousrakennuksille anotut luvat piti hylätä, sen sijaan asuinrakennuksille voitiin myöntää lupia n. 90% anotusta määrästä.[6]

Huomattavaa on rakentamisen suuntautuminen asemakaavoitetun alueen ulkopuolelle. Vuonna 1946 valmistuneista 89 uudisrakennuksesta vain 17 sijaitsi asemakaavoitetulla alueella. Sama ilmiö oli nähtävissä seuraavana vuonna: myönnetyistä luvista 43 sijaitsi asemakaava-alueella ja peräti 217 sen ulkopuolella.[7]

Sota-aika ja siirtoväen asuttaminen johtivat moniin poikkeusjärjestelyihin ja -lakeihinkin. Siirtoväen asuttamiseksi ja asuntopulan helpottamiseksi Suomessa säädettiin vuonna 1945 maanhankintalaki, jonka painotus oli vahvasti agraarinen. Kuitenkin lakia sovellettiin myös kaupunkeihin ja ne joutuivat myös ensisijaisiksi maanluovutusvelvollisiksi, vaikkei lakia ollut varsinaisesti suunniteltu mittavaan urbaaniin käyttöön. Painopiste lain toimeenpanossa siirtyi suurelta osin rintamamiesten asuttamiseen ja kohdistui oletettua voimakkaammin eteläisimpien läänien asutuskeskuksiin, joista rintamamiehet halusivat itselleen asuntotontteja.[8]

Esimerkiksi vuonna 1945 sotainvalidien, -leskien ja heidän perheidensä, sotaorpojen ja perheellisten rintamasotilaiden maansaantihakemuksia jätettiin Riihimäellä 280, näistä oli viljelystiloja 32, asuntoviljelystiloja 48 ja asuntotontteja 169.[9] Riihimäelle muodostettiin maanhankintalain mukaisia tiloja tai tontteja kaikkiaan 349. Lukua voi verrata Helsingin lähes kolmeen tuhanteen tonttiin, Hyvinkään runsaaseen viiteen sataan ja Keravan vajaaseen neljään sataan tonttiin.

Sota-ajan ja sodan jälkeisten vuosien ankara pula rakennusmateriaaleista ja tarvikkeista toi mukanaan tiukan rakentamisen sääntelyn, joka oli laajimmillaan vuosina 1946–1947. Se vaikeutti erityisesti kaupunkirakentamista.

Valtion viranomaisena rakentamista sääteli ja valvoi Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto eli Kymro (1941-1949). Se oli 1940-luvulla määräävä rakennusviranomainen, jonka vastuulle kuului mm rakennusainehuolto, rakentamisen säännöstely ja valvonta. Ylimpänä viranomaisena se myönsi rakennusainekiintiöt eri tuotantoaloille.

Rakennustoiminnan tärkeysjärjestystä määrittelivät hyötynäkökohdat ja tärkeimmiksi luokiteltiin Sotevan[10] alainen sotakorvausteollisuus ja muu teollisuus, voimalaitosten rakennustyöt, maatalous ja sen vaatimat asunnot sekä kiireelliset korjaus- ja muutostyöt. Vasta näiden jälkeen tulivat asutuskeskusten asuntorakentaminen ja sosiaalitoimintaa palvelevat rakennuskohteet. Vain kaupunkeihin rakennettavat työsuhdeasunnot huomioitiin kiireellisyysjärjestyksessä muuta asuntorakennustoimintaa[11] korkeammalle.[12]

Riihimäen kauppalan valtuusto päätti tammikuussa 1946 perustaa Kymron esityksestä rakennustoimikunnan, jonka tehtäväksi annettiin rakennustyölupien ja rakennustarvikkeiden käsittely sekä rakennustoiminnan valvonta.[13] Kymro jakoi rakennustoimikunnalle tarveainekiintiöt, joiden puitteissa toimikunta myönsi lupia. Vielä vuonna 1949 moni rakennustarvike oli säännöstelyn piirissä ja kirjanpito tarkkaa.[14]

Rakentamista ohjattiin myös rakennusjärjestyksen määräyksillä. Riihimäki sai 1940-luvulla uuden rakennusjärjestyksen. Valtuusto hyväksyi uuden esityksen jo 1945, mutta sisäasiainministeriö palautti tämän ehdotuksen uudelleen käsiteltäväksi. Järjestysoikeus laati uuden ehdotuksen, jossa pienennettiin tonttien rakennusalaa sekä suurinta sallittua rakennuskorkeutta. Tämän valtuuston vuonna 1947 hyväksymän uuden ehdotuksen ministeriö vahvisti ja se astui voimaan 1.1.1949.[15]

Kaupunki pyrki edistämään omakotirakentamista myös lainoitusta helpottamalla. Vuonna 1949 valtuusto myönsi kauppalanhallitukselle valtuuksia arava-lakien mukaisten pitkäaikaisten luottojen hankkimiseen valtiolta omakotitalojen rakentajia varten.[16] Järjestysoikeus myönsi vuonna 1948 uusille rakennuksille 166 lupaa, vuonna 1949 jo 246 lupaa ja vuonna 1950 peräti 350 lupaa, vuonna 1955 rakennuslupia myönnettiin 224.[17] Kamppailussa asuntopulaa vastaan myönnettyjen lupien määrää tärkeämpää oli kuitenkin se, että uusia rakennuksia alkoi valmistua yhä enemmän. Esimerkiksi vuonna 1953 valmistui jo 192 rakennusta, joista asuinrakennuksia oli 75.[18]

Tiivistäen voi todeta, että rakentaminen suuntautui heti sodan jälkeisenä ajanjaksona vahvasti asemakaavoitetun alueen ulkopuolelle, mikä on ymmärrettävää: olihan keskusta-alueen ulkopuolelle suuntautuva asemakaavoitustyö, kuten Petsamon ja Juppalan kaavoitus, vasta käynnistymässä Riihimäellä. Samalla tämä osoittaa, kuinka tärkeää kaupungin yhdyskuntarakenteen muotoutumisen kannalta oli, että keskustan ulkopuolisia alueita ryhdyttiin ripeästi kaavoittamaan 1940-luvun lopulla. Näin pyrittiin estämään kaupungin laajeneminen suunnittelemattomasti, hallitsemattomasti ja epätarkoituksenmukaiseksi.

 

[1] Järjestysoikeus oli yleistä hallintoa, järjestystä ja taloutta käsittelevä julkinen hallintoviranomainen ja tuomioistuin Suomen kauppaloissa sekä vuodesta 1960 lähtien myös uusissa kaupungeissa, joissa ei ollut raas­tuvan­oikeutta eikä maistraattia. Järjestysoikeudet lakkautettiin 1978 ja niiden tehtävät siirtyivät pääsääntöisesti rakennuslautakunnille

[2] Hoffrén & Penttilä 1979, 1045.

[3] Riihimäellä oli jo aloitettu vuokrasäännöstely.

[4] Huoneenvuokralautakunnan toimintakertomus 1941; Riihimäen kauppalan kunnalliskertomus (RKK) 1941.

[5] Järjestysoikeuden toimintakertomus 1942, RKK 1942.

[6] Järjestysoikeuden toimintakertomus 1946 ja 1947, RKK 1946 ja 1947

[7] Järjestysoikeuden toimintakertomus 1946 ja 1947, RKK 1946 ja 1947.

[8] Palomäki 2011, 21.

[9] Asutuslautakunnan toimintakertomus 1945, RKK1945.

[10] Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta oli Suomen sotakorvausten suorittamista koordinoiva virasto, valtuuksiltaan väliaikainen ministeriö. Valtuuskunnan rutiinitehtäviä hoiti Soteva-niminen virasto.

[11] Kymro edisti merkittävästi myös rakennustuotteiden rinnakkaisvalmisteiden yhteensopivuutta ja standardointia. Asuntorakentamisen suhteen se mm. tilasi vuonna 1944 Suomen arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimistolta tyyppitalosarjan asutuskeskusten tarpeisiin. Tuloksena oli Aulis Blomstedtin ja Yrjö Lindegrenin suunnittelemat yhdeksän tyyppitaloa. Kymro lakkautettiin vuonna 1949 säännöstelyn purkauduttua. (Kummala, 2004)

[12] Palomäki 2011, 271.

[13] Rakennustoimikunnan toimintakertomus 1946, RKK 1946.

[14] Esim. vuonna 1949 Riihimäen rakennustoimikunnan myöntämät rakennustarvikemäärät olivat: nauloja 8090 kg, sementtiä 5816 pussia, betonirautaa 7301 kg, tiiliä 186 725 kpl, mutta esimerkiksi lasi, valutuotteet, kattohuovat olivat jo vapautuneet säännöstelystä. (Rakennustoimikunnan toimintakertomus vuonna 1949)

[15] Järjestysoikeuden toimintakertomus 1948, RKK 1948.

[16] Kauppalanvaltuuston toimintakertomus 1949, RKK 1949.

[17] Järjestysoikeuden toimintakertomukset 1948-1955, RKK 1948-1955.

[18] Järjestysoikeuden toimintakertomus 1953, RKK 1953.