hameenkadulla

Hämeenkatu – modernin liikekeskustan muodostuminen

Kuva: Juho Haavisto

Riihimäen keskusta on tyypillinen ja tyylillinen malliesimerkki suomalaisesta keskikokoisen kaupungin liikekeskittymästä. Nykyinen liikekeskusta alkoi rakentua 110 vuotta sitten, kun Hämeenkatu saatiin avattua käyttöön ja sen varrelle alkoi rakentua uutta kaupunkimaisempaa rakennuskantaa.

Varhaisimmat liikekeskustan rakennukset ovat 1900-luvun alkupuolelta. Riihimäen keskusta-alueen nykyisen yleisilmeen määrittävät erityisesti 1930-1950-luvuilla rakennetut kauppala-ajan isot kiviset liiketalot.

Riihimäellä koettiin varsinainen rakennusbuumi kaupungiksi tulon jälkeen 1960-luvulla, jolloin uudet elementtirakentamisen innovaatiot mahdollistivat nopean ja tehokkaan uudisrakennusten tuotannon. Uudisrakennusten tieltä raivattiin monia kauppalan keskustan keskeisiä rakennuksia, mutta monia vanhoja rakennuksia myös säästettiin osaksi uutta modernia kaupunkikeskusta.

Nykyisin Riihimäen liikekeskusta, ja erityisesti Hämeenkatu sen keskeisimpänä kauppakatuna, on mielenkiintoinen yhdistelmä vanhaa ja uutta rakennuskantaa. Hämeenkadulla kävellessä voi aistia eri aikakausien historiaa ja arkkitehtonisia tyylisuuntauksia. Rakennuskannan kerrostuneisuus mahdollistaa sen, että keskusta tuntuu samanaikaisesti sekä nostalgiselta että eteenpäin katsovalta.

 

Riihimäen alkuvaiheet

Riihimäen historian alkuvaiheet kulkevat käsi kädessä Suomen rautatieverkoston kehittymisen kanssa. Vuonna 1862 valmistunut Helsinki-Hämeenlinna-rautatie ja vuonna 1869 avattu Riihimäki-Pietari-radan osuus Lahteen tekivät Hausjärveen kuuluvasta Riihimäen taajamasta vilkkaan risteysaseman, jonka ympärille alkoi kerääntyä yhä tiivistyvämpää asutusta.

Vuosisadan alkupuoli oli Riihimäellä nopean kasvun aikaa, jolloin alueen väkiluku kasvoi alle 700:sta yli 5000:n asukkaaseen vuosien 1900-1914 välillä. Teollistuminen tapahtui myös kiihtyvään tahtiin; merkittävimpiä uusia teollisuuslaitoksia Riihimäellä olivat vuonna 1904 perustettu Riihimäen saha ja lautatarha (myöhemmin Paloheimo)  ja Lasitehdas vuodesta 1910. Merkittävää oli myös venäläisen ratsuväkivaruskunnan, myöhemmin viestirykmentin, perustaminen Riihimäelle vuonna 1910.

Nykyinen kaupunkikeskusta alkoi samanaikaisesti hiljalleen muodostua. Riihimäen varhainen asutus oli keskittynyt rautatieaseman läheisyyteen ja se koostui etupäässä rautatietyöläisistä perheineen. Asemakylän tärkein kulkuväylä, Maantie kulki asemalta rautatiepuiston läpi kohti Lopentietä. Vuosisadan vaihteessa teollisuuden ja vilkkaan risteysaseman ansiosta Riihimäelle alkoi muuttaa yhä enemmän ihmisiä, jolloin rautatieläisyhdyskunnan merkitys taajaman maantieteellisenä ja kulttuurisena ytimenä alkoi heiketä. Yksi tärkeä askel tässä muutoksessa oli Hämeenkadun eli “uuden maantien” avaaminen käyttöön vuonna 1906. Hämeenkatu ulottui suorana tielinjana Istuinkiveltä vuonna 1905 valmistuneen kirkon ohi Lopen maantielle. Hämeenkadusta muodostui nopeasti Riihimäen keskeisin kulkuväylä, jonka varrelle ja ympäristöön alkoi muodostua tiiviimpää ja kaupunkimaisempaa asutusta. Myös myöhemmin valmistuneet keskusta-alueen katuväylät suhteutettiin Hämeenkadun mukaisiksi.

Riihimäki kuului vielä 1900-luvun alussa laajempaan Hausjärven kuntaan, mutta ajatus kunnasta irtautumisesta oli Riihimäen kasvaessa yhä enemmän keskustelun kohteena. Vuonna 1915 Riihimäki anoi oikeutta autonomisen taajaväkisen yhdyskunnan perustamiseksi, mikä myönnettiin lopulta vuonna 1919. Samassa yhteydessä Riihimäen keskustasta tilattiin ensimmäinen asemakaava, jonka suunnitteli arkkitehti Harald Andersin (1883-1936) vuonna 1916. Riihimäen aikaisempi tonttien kartoitus ja jo olemassa ollut tieverkosto toimivat lähtökohtana tuleville asemakaavoille. Kymmenen vuotta aikaisemmin valmistunut Hämeenkatu on suunnitelmassa jo selvästi Riihimäen pääkadun asemassa. Andersinin suunnitelmaa ei alettu toteuttaa suuremmassa mittakaavassa, koska sen todettiin nopeasti olevan riittämätön jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin.

Vuodesta 1914 lähtien ilmestynyt Riihimäen Sanomat kirjoitti Riihimäen pyrkimyksistä taajaväkiseksi yhdyskunnaksi 2.12.1916 seuraavasti:

[…] viime tiistaina pidetyssä kuntakokouksessa kunnan puolesta sai [esitys Riihimäen taajaväkisestä yhdyskunnasta] lopullisen ratkaisun. Tämän jälkeen joutuu se kuvernöörin hyväksyttäväksi. […] Kuten sanottu, on Riihimäen taajaväkisen yhdyskunnan asia nyt komitean ja kunnan puolelta saatettu ratkaisuun, voipi sanoa onnelliseen ratkaisuun, sillä yksimielistä ja asiallista on kysymyksen harkinta – mieslukuisista kokouksista huolimatta – kaiken aikaa ollut. Missä määrin tämä järjestely on eduksi Riihimäen yhdyskunnalle, ei voida vielä sanoa, mutta sen on tulevaisuus osoittava. Nyt voidaan vaan todeta se, että Riihimäen yhdyskunta, sen 8000 asukasta, kaipaavat korjausta monessa asiassa. Tulkoon tämä askel ensiavuksi, ehkäpä kerran vielä pääsemme kaupungin asemaan.

Hyvään alkuun päässyt keskustasuunnittelu ja kauppalahaaveet jouduttiin pysäyttämään Riihimäen asemakylässä sisällissodan alkaessa ja 1910-luvun viimeisiä vuosia leimasi pula-aika ja yhteisön jakaantuminen eri poliittisiin leireihin.

 

Kauppalan asemakaava luo suuntaviivat uudelle kaupunkirakentamiselle

Riihimäen muuttuminen Hausjärven alaisuudessa toimivasta taajaväkisestä yhdyskunnasta omaksi itsenäiseksi kauppalaksi tapahtui pitkän odotuksen jälkeen vuonna 1922. Kauppalan perustaminen toimi alkusysäyksenä keskusta-alueen uudelleenrakentamiselle.

Vallalla oli voimakas edistysusko ja luottamus siihen, että Riihimäen asukasluku ja merkitys valtakunnallisena rautateiden risteysasemana vain kasvaa. Huikeista kasvuodotuksista kertoo osaltaan ajan johtavalta kaavoittajalta Otto-Iivari Meurmanilta (1890-1994) tilattu uusi asemakaava (luonnos v. 1921, vahvistettiin sisäasiainministeriössä 1925), jossa Riihimäen tulevaisuuden asukasluvuksi arvioitiin 39 400 asukasta verrattuna vuoden 1922 noin 9000 asukkaaseen.

Meurman itse kuvaa asemakaavan suunnitteluprosessia ja kaavan sisältöä seikkaperäisesti Suomen kunnallislehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan. Hän vakuuttaa, että Riihimäen kasvulle ja kehitykselle ei ole esteitä, mikäli Suomen olot muuten pysyvät vakaina. Kaavan suunnittelun alkuvaiheessa Meurman tutustui yksityiskohtaisesti Riihimäen silloiseen asutukseen ja maastoon ja suunnitteli näiden tietojen pohjalta, mihin kauppalan tuleva keskus sekä muut asuin-, puisto- ja teollisuusalueet tulisivat sijoittumaan.

Kauppalan asutus käsitti 1920-luvun alussa suurimmaksi osaksi pieniä yksikerroksisia asuntoja verrattain suurilla tonteilla sekä keskusta-alueella muutamia kaksikerroksisia liike- ja vuokrataloja. Asutus oli keskittynyt rautatien länsipuolisille alueille. Radan itäpuoli oli Erkyläntien vartta lukuun ottamatta asumatonta mäkimaastoa. Katuverkkoa Meurman kuvaa keskusta-alueella yhdensuuntaiseksi ja kohtisuoraksi vasten Hämeenkatua, “joka kulkee suoraviivaisesti maaston muotoa huomioonottamatta.”

Meurman koki koko suunnitelmaa hankaloittavina seikkoina erityisesti nykyisen asutuksen ongelmallisen sijoittumisen sekä rautatie- ja Paloheimon saha-alueet:

Riihimäellä haittaa keskuksen säännöllistä kehittymistä ensinnäkin rautatien hallussa oleva mäkialue [Rautatienpuisto], joka kohtisuoraan rautatietä vastaan eroittavasti tunkeutuu asutuksen molempien pääosien väliin, ja toiseksi saha-alue aseman lounaispuolella, joka riistää asutukselta laajan tasaisen alueen aivan aseman ja kauppatorin – tärkeimpien liikekeskusten – viereltä. Molemmat estävät kauppalan keskusta levittäytymästä sille luonnollisesti kuuluville alueille ja muodostamasta ehjää aseman ympärille ryhmittynyttä asutuskokonaisuutta.

Meurman on erityisen pahoillaan juuri Rautatienpuiston rajoittumisesta asemakaavasuunnittelun ulkopuolelle, koska hänen mielestään juuri sinne olisi luontevasti kuulunut sijoittaa kauppalan monumentaalinen keskus kaupungintaloineen ja muine julkisine rakennuksineen. Asemakaava-arkkitehdin mukaan nyt “[k]oko asemakaavasommittelulta riistetään […] selkäranka, ja keskus tulee pakoitetuksi tyytymään niihin alueisiin, jotka ympäröivät tätä sydäntä. Selvää on, että asemakaava täten menettää kokonaisuutensa ja varsinkin sen keskus muodostuu suorastaan repaleiseksi.” Meurman toivoikin, että kauppala vielä jossain vaiheessa voisi hankkia omistusoikeuden valtionrautateiden omistuksessa olleeseen alueeseen.

Suunnitelman tarkoilla asemakaavamääräyksillä oli tarkoitus varmistaa, että rakennusten ulkoasu ja ryhmittyminen loivat kaupunkikuvaan taiteellisen yhtenäisyyden lisäksi paloturvallisuutta, valoisuutta ja riittävästi tilaa kauppalan “keuhkoina” toimiville puisto- ja puutarha-alueille. Keskusta-alueen vaihtelevilla rakennuskorkeuksilla Meurman oli halunnut luoda Riihimäelle luonteenomaisen siluetin, kuitenkaan sivuuttamatta asukkaiden ja liike-elämän asettamia vaatimuksia.

Keskusta-alueen useampikerroksisten (korkeimmillaan 5-kerroksisten) kivitalojen lisäksi kaavassa oli varattu kauppalan reuna-alueille kortteleita kaksikerroksisille puutaloille, kaksoistaloille, huviloille sekä rivitaloille, jotka olivat vielä 1920-luvulla Suomessa harvinainen talotyyppi. Korkeimmat rakennukset oli tarkoitus sijoittaa keskeisimpiin katuristeyksiin, mutta muuten korttelien sisäinen kerroskorkeus oli etupäässä yhtenäinen rauhallisen katunäkymän saavuttamiseksi. Korttelien välissä kadut oli suunniteltu eri alueille sopivan levyisiksi ja useissa kohdin puilla reunustettaviksi. Keskusta-alueen pääväylät oli mitoitettu riittävän leveiksi kaksikaistaiselle autoliikenteelle myös talviaikaan. Lisääntyvään liikenteeseen oli asemakaavassa varauduttu myös varaamalla kauppalaan kaksi raitiotielinjaa raitiovaunuja varten.

Meurmanin asemakaava muodostui rautatien vuoksi kaksiosaiseksi. Radan lähes rakentamattomalle itäpuolelle hän hahmotteli nykyisen Peltosaaren paikalle puutarhakaupunkialueen, jonka yhtenä nimiehdotuksena oli Vantaa. Radan länsipuolelle muodostui vanhaa rakennuskantaa ja tieverkkoa osittain mukaileva keskusta-alue, jonka reunamille sijoittui väljemmin rakennettua asuinaluetta. Länsipuolen asutusta rajaavat pohjoisessa maantieteellisesti Salpausselän harju ja etelässä Paloheimon teollisuusalue. Meurmanin suunnitelmassa kauppalan keskusta oli keskittynyt kauppatorin ympärille, jonne johti leveä kaupunkipromenadi rautatieaseman suunnalta. Toinen selkeä korkeampien liikerakennusten keskus sijaitsi suunnitelmassa nykyisen keskusta-alueen paikalla Hämeenkadun varressa. Kauppalan keskusta-alueen ytimessä sijaitseva kaavasuunnitelman ulkopuolelle jätetty Rautatienpuisto on saarrettu isojen kivitalojen rivistöllä omaksi erilliseksi yksikökseen.

Meurmanin laatimaa asemakaava pidettiin aikalaisten mielestä erittäin kunnianhimoisena. Se sai osakseen laajaa huomiota ja erityisesti arkkitehtipiirien arvostusta. Myöhemmin Meurmanin asemakaavaa Riihimäestä on pidetty yhtenä edustavimpana esimerkkinä 1920-luvun kaupunkisuunnittelusta ja sen taiteellista ja arkkitehtonista tasoa on ylistetty laajalti. Taidehistorioitsija Riitta Nikula on kuvannut kaavaa yhdeksi ajanjakson viimeistellyimmäksi kaupunkitaideteokseksi.

Kaavan valmistuttua Meurman asetti suunnitelmansa näytteille Helsingin taidesalonkiin. Näytteillä oli asemakaavan lisäksi taiteilija Lauri Välkkeen (1895-1970) tekemä pienoismalli sekä suunnitelmaan liittyvää kartta-, selite-, havainnollistus- ja tilastoaineistoa. Arkkitehti Carolus Lindberg (1889-1955) kirjoitti kaavasta arvostelun Uuden Suomen sivuilla, missä hän korosti, ettei Meurmanin tehtävä ole ollut helppo: “Riihimäki on […] saanut laajentua huoletta ja hoivatta. Asutusta on kasvanut sinne tänne miten on sopinut ja sattunut, valtion rautatiet ovat varanneet itselleen keskeisiä yhteiskunnalle nyt välttämättömiä maa-aloja, joista ne eivät luovu ja teollisuuslaitoksiakin on kasvanut sellaisiin osiin, joissa niiden olemassaolo haittaa asemakaavan sommittelua.” Asemakaavasta on Lindbergin mukaan nähtävissä se, ettei Meurman pystynyt toteuttamaan kaupunkisommittelua täysin vapaasti. Tästä huolimatta kaava on onnistunut luomaan kauppalalle arvokkaan ja rakennusteknisesti ja -taiteellisesti vaikuttavan leiman.

Helsingin Sanomissakin julkaistiin arvostelu asemakaavanäyttelystä. Arvostelun tekee erityisen kiinnostavaksi se, että sen kirjoitti Riihimäen ensimmäisen asemakaavan piirtänyt Harald Andersin. Andersin suhtautui seitsemän vuotta nuoremman arkkitehtikollegansa suunnitelmaan myötämielisesti ja kiitteli artikkelissa monia ehdotuksen ansioita ja Meurmanin tieteellisen tarkkaa paneutumista työhön. Rautatie- ja tehdasalueiden sijoittuminen nousevat myös Helsingin Sanomien kirjoituksessa Riihimäen kaava- ja katuverkoston suunnittelun suurimmiksi haasteiksi. Andersin myös esittää huolensa siitä, että ehdotuksen esittämä erityisesti keskusta-alueelle painottunut yhtenäinen korkea rakennustapa, jossa kattolista- ja kattoharjakorkeus ovat tarkoin määritellyt, tulee olemaan käytännössä vaikea toteuttaa.

Andersin antaa Meurmanille ansaitusti tunnustusta kauppalan uuden asemakaavan laatimisesta ja painottaa, miten keskeinen tehtävä asemakaava-arkkitehdeilla on myös yhteiskunnallisessa mielessä:

Asemakaava- ja kaupunginrakennustaiteemme tehtävät ovat hyvinkin rajoitetut, riippuen osaksi kehittymättömistä oloistamme ja vielä enemmän siitä, että yleisölle ja viranomaisille ei ole selvennyt tämän työalan suuri merkitys tärkeänä kansansielun parantamis- ja tyytymättömyyden poistamiskeinona. Selvää on että hyvin järjestetty ja terveesti rakennettu yhteiskunta, jossa asukkaat viihtyvät ja jossa puutarhat ja istutukset tarjoavat heille vilpoisen olinsijan, on omiaan poistamaan tyytymättömyyttä, joka kasvaa ja kehittyy ahtaasti rakennetuissa etukaupungeissamme ja hökkeliyhdyskunnissamme. 

Tätä Andersinin peräänkuuluttamaa ihmislähtöistä kaupunkirakentamista ja puutarhakaupungin ideaa Meurman kehitti Riihimäellä eteenpäin vuoden 1955 yleiskaavassa. Mutta jo 1920-luvun asemakaavassa puutarhakaupungin idea toteutuu Peltosaaren alueelle suunnitellussa pientalo- ja puistovaltaisessa asuinalueessa.

Arkkitehtien esittämien kommenttien lisäksi asemakaavaa kommentoitiin toki myös paikallisessa lehdistössä. Riihimäen Sanomissa esiteltiin laajasti ehdotuksen sisältöä sekä muiden lehtien kirjoittamia arvosteluja suunnitelmasta. Paikallisesta näkökulmasta “[…] työ on tehty perinpohjaisesti jopa Riihimäen oloihin liiankin suurenmoisesti. Suoritus on ammatillisesti arvokas, mutta käytännössä ilmeisesti monen sovittelun varassa ennen kuin sen toteuttamista voidaan ajatella.” Lehdessä ihmeteltiin puisto- ja katualueiden runsautta, joiden lunastaminen kauppalalle merkitsisi suurta kunnallismenoerää. Erityismaininnan saivat muutamien katujen suurenmoinen leveys, “jolle voi hakea vertoja Helsingistäkin”.

Vaikka asemakaavaa kiiteltiin laajalti ja siihen oltiin myös Riihimäellä tyytyväisiä, jäi sen toteutuminen hyvin maltilliseksi. Kaavan mukaista tiivistä kivitalokeskustaa, kauppatorin ympäristöä tai puutarhakaupunkia ei koskaan rakennettu ja rautatielinjatkin jäivät vain utopistiseksi haaveeksi. Meurmanin suunnitelma kuitenkin loi Riihimäen kauppalan rakentumiselle suuntaviivat, joiden toteutuminen on havaittavissa osittain myös nykyisessä kaupunkikuvassa. Erityisen merkittävä Meurmanin suunnitelma oli katuverkoston kehittymisen kannalta. Nykyisen keskusta-alueen kadut myötäilevät pitkälti varhaista asemakaavaa.

Suurimmaksi syyksi asemakaavan toteutumisen viivästymiselle oli kauppalan omistaman tonttimaan vähyys. Kauppalan omistuksessa oli keskustan maa-alueesta vain murto-osan, mikä vaikeutti asemakaavan mukaisen liikekeskustan toteuttamista ja uusien rakennusten ja teiden rakentamista. Kauppalan oli lunastettava tontteja kiinteistön omistajilta ja välillä oli turvauduttava myös pakkolunastuksiin yhteisen hyödyn nimissä. Tämä teki uudistamisesta hidasta ja kallista.

Kaavan mukaisen katuverkoston uudistaminen nopeutui merkittävästi 1930-luvulla kun kauppala pystyi rakentamaan uusia teitä pula-ajan jälkeisenä hätäaputyönä. Paikallisten tonttiongelmien lisäksi kauppalan keskustan rakentamista viivästyttivät valtakunnalliset ja kansainväliset kriisit. Ajan kuluessa Meurmanin kokonaisvaltainen 1920-luvun klassismin hengessä toteutettu kauppalasuunnitelma alkoi myös muuttua auttamattoman vanhanaikaiseksi.

Kansainvälisistä kriiseistä 1920-luvun lopun pörssiromahdus aiheutti Suomessa 1930-luvun alkuun ulottuneen pula-ajan, jonka jälkeen rakennustoiminta pääsi jälleen Riihimäelläkin vauhtiin. Seuraava suurempi viivästys koettiin sotavuosina. Kauppalan rakennuskanta kärsi mittavia vaurioita talvisodan pommituksissa, mutta jatkosodasta Riihimäki säilyi ilman vaurioita. Sodan jälkeiset jälleenrakennustyöt, siirtolaisten asuttaminen ja kiihtyvä maaltamuutto piristivät 1940-luvulta lähtien kauppalan rakentamisen kiihtyvään nousuun, joka jatkui pitkälle kaupungiksi tulon jälkeiseen aikaan saakka.

Kauppalan kaupankäynnin keskus sijaitsi vielä 1920-luvulla Hämeenkadun, Valtakadun, Pohjoisen Rautatienkadun ja Kauppakadun varsilla. Tästä muistona on edelleen Kauppakadun varressa seisova komea 1920-luvun klassismin mukainen arkkitehti Eino Forsmanin suunnittelema Västäräkin kivitalo, joka rakennettiin Meurmanin asemakaavan mallin mukaiseksi.

Liikekeskustan rakentamiseen osallistuivat aktiivisesti erityisesti osuuskaupat ja rahalaitokset, joita Riihimäellä toimi kauppalan alkuvaiheessa monia. Kaupankäynti alkoi 1920-luvun kuluessa erikoistua ja sekatavarakauppojen sijaan erikoisliikkeiden määrä alkoi kauppalan keskustassa kasvaa. Kun Riihimäen asemakylässä oli 1910-luvulla yhteensä kymmenkunta kauppaa, oli myymälöiden määrä vuonna 1920 jo yli kolmekymmentä. Keskuskatu saatiin rakennettua kokonaisuudessaan 1930-luvun alussa ja siitä alkoi hiljalleen kehittyä myös merkittävä liikekatu. Hämeenkadun ja Keskuskadun risteyksestä oli kauppalakauden loppuvaiheessa tullut keskustan tärkein kohtaamispaikka ja liikekeskustan sydän.

LISÄTIETOJA

Rakennusvuosi: 1905-2018